-- otteita arvosteluista ja muista kirjoituksista. Julkaistu Kootuissa runoissa ja aforismeissa (1947).
Vuoropuheluhan on arin asia näytelmässä, niinkuin
sen voimakin; siinä koetellaan, onko kirjailijalla
"sisäistä korvaa" kuulemaan ihmisten ajatuksia ja
mielialoja, sekä kuinka se on herkkä ja uskollinen.
Kuta puhtaammat vuorosanojen soinnut, sitä laajempi
sävelasteikko kirjailijalla on vallassaan, sitä
vähempään hän voi supistaa ulkonaisen tapahtumisen
näytelmässään; ja kuta ratkaisevammin teko on jätetty
niiden varaan, sitä varmempi ja pysyväisempi se on. (1911)
Harald Höffding sanoo: "Uskonnollinen kaipuu
on pyrkimys pysyttää elämänarvot voimassa niiden
rajojen ulkopuolella, joiden sisäpuolella ihmistahto
voi työskennellä niiden hyväksi. Jos ihminen itse
voisi täydellisesti turvata henkiset ja aineelliset
arvonsa, niin uskontoa ei missään muodossa syntyisi."
- Eiköhän uskonnolla historiallisenakin ilmiönä ole
muu merkitys kuin tällainen tapaturmavakuutuksen
ja poliisivalvonnan hoiteleminen ihmisen valta-alueen
ulkopuolella? Eiköhän se ole lopultakin likempänä
sentrumia, pohjaudu persoonallisuuden syvyyksiin? Eikö
se ole se mielialan voima, se hartaus, millä ihminen
kiintyy kaikkiin elämän ilmiöihin - elämäntunto?
Sellaisena se olisi persoonallisin, ensimmäinen
edellytys mihin elämäntoimintaan tahansa, tieteeseen
niinkuin elämän käytäntöönkin. (1911)
"Brand" ja "Peer Gynt" kuuluvat yhteen kahtena
vastakkaisuutena, kuten mitalin molemmat puolet.
Ne ovat selästään kiinni kasvettuneet kaksoset,
jättiläisiä molemmat; mutta toisella on Mooseksen
järkkymättömän vakavat kasvot, toisella taas
huimapään satyyrin. (1912)
Ibsen nauroi harvoin. Mutta onko koskaan maailmassa
vapaammin ja terveemmin naurettu kuin "Peer Gyntiä"
luotaessa? Ei Shakespeare Falstaff-näytelmissään,
ei Cervantes sankari-eepoksessaan ole sydämellisemmin
ilakoinut ihmisen groteskimaisesta muodottomuudesta.
Mutta Ibsen on pohjoismaalainen ja hänen hirvittävä
sisunsa tulee ilmi hänen leikkiessäänkin. Se
tunturitausta, jota vasten hän kohotti jylhän
Brand-Mooseksensa seisomaan laintaulu kädessä,
jylisee "Peer Gyntissä" vapaudestaan humaltuneen
jätin naurusta. Hän on leikkisä karhu, joka kerrankin
on tavannut lähes vertaisensa kisatoverin. Silloin hänen
kannattaa panna kaikki peliin ja mitata omat voimansa.
Ne riittävät: villi Peer kellistyy naurun voimasta, - ja
Dovren peikkoruhtinaskin on saanut luovuttaa pois
valtaistuimensa. Hän kiertää maata kerjäläisenä.
Jos koskaan, niin "Peer Gyntiä" luodessaan Ibsen
on ollut rajattoman vapaa. Ei vapaa luonnostaan, ei
nahastaan poissa, vaan vapaa sillä lujalla pohjalla,
minkä hän oli ennen kaikkea "Brandissa" jalkojensa
alle rakentanut. "Vaer dig selv" - "ole oma itsesi"
ei ollut hänelle voitettu, mutta kyllä toteutettu kanta.
Hän ei enää tarvinnut lainjulistajan majesteetillista
vakavuutta eikä paatosta. Profeetta oli tehnyt
tehtävänsä, profeetta sai mennä. Mutta ennenkuin
runoilija voi ruveta "puhumaan arkikielellä ajan
ihmisille", täytyi hänen täyttää laintaulun toinenkin
puoli, kuvittaa mitalin taustakin, jotta profeetan
selkä olisi suojattu. Silloin runoilija sai täyden
vallan hänessä. - Jos joku vieroo "Brandin" eetillistä
paatosta, niin hän voi saada "Peer Gyntistä" saman
paisti-annoksen, eri lautaselta vaan ja eri tavalla
maustettuna. "Peer Gyntissä" sitä ei tarjota minään
juhlaruokana, ja sen vuoksi "moralismin" vierojakin voi
sen aivan huomaamattaan ahmia makeaan suuhunsa. (1912)
Ei ole kylliksi, että kirjailija osaa analyyttisesti
tunkeutua kuvattavansa sisimpään; hänen täytyy
myös jaksaa irroittaa luonnekuva taustasta
yhtenäisenä ja yksilöllisenä. (1912)
Tahdon jäntevyys on kallis inhimillinen avu. Mutta
luovalle kyvylle sillä on etupäässä vain toisarvoinen
merkitys; se voi kyllä antaa ulkonaista pontta sanalle,
mutta se tyytyy helposti suuriin ja sovinnaisiin
eleihin. Ja se lähtee usein kulkemaan toista uraa
kuin herkistynyt taiteellinen vaisto. (1913)
Mitä on tyyli? Onko se sanojen ja äänteiden
sulosoinnutusta, henkevyyttä, säkenöivää sukkeluutta
(s.o. taitoa yllättää kuulija tai lukija äkkikäänteillä,
joiden taitajan ei suinkaan tarvitse olla niiden
alkuperäinen keksijä, voidakseen käydä tyyliniekasta)?
Epäilemättä. Se on sulosointuista, henkevää, säkenöivää
tyyliä.
Mutta on toistakin tyyliä, jonka teho ei ole yllättävien
äkkikäänteiden eikä korvaa hivelevän soinnutuksen varassa.
Se on luonteen ilmehikkäisyyttä, se vain piirtää kirjailijan
henkiset kasvojenilmeet hänen muovailemaansa ainekseen.
Siinä ovat ne luonteelliset vivahdukset, joita sukkeluus
ei tavoita; mutta ne eivät häikäise, ja ainoastaan
ennakkoluuloton silmä tuntee niistä tyylin. - Se on vain
tyyliä. Ennakkoluuloinen silmä tai korva ei usein arvaa
siinä sitä olevankaan: olisiko näin mutkaton lausejärjestys,
näin vähän sulosointuinen sanonta "arvoitettava"
tyyliksi? (1913)
Esteettinen kirjoitelma voi olla etupäässä sydämen
asia, taikka etupäässä pään. Parhaassa tapauksessa
molempien. (1915)
En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka ovat
marttyyrejä jo eläessään. (1914)
Ainoastaan yksilöllinen ja tiivis luonne on jotain
oleellista, jotain josta voi pitää turvallisesti kiinni,
se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja kestävintä. (1914)
Summa summarum: minä väitän, että jos meillä vielä
syntyy kirjallinen renessanssi - - -, niin se on
ottava ydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin
kaupunkilaiselämästä. (1914)
Kainous on kai todellakin liian miehekäs hyve,
jotta se voisi saada valtaa tässä ajassa. (1914)
Eetillisyys on runouden hengitys. (1914)
Taide - - - on ylijäämä siitä voimasta, millä
ihminen voitti ajallisen kohtalonsa. (1914)
Uskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. (1914)
Joka aina myöntää, ei koskaan myönnä täysin keuhkoin. (1914)
Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus
kaataa heidät aikoinaan. (1914)
Ihminen ja luonto - ne ovat onneksi vielä siinä määrin
vastakohtia, että toiseen kyllästyen voi löytää vielä
mielenkiintoisuutta toisesta. Kun yhteiskunta-elämän
pikkumaisuus sekä hyvässä että pahassa on käynyt tympeäksi,
kokee ilokseen, että on olemassa itsetiedotonta elämää
hyvän ja pahan ulkopuolella. Kun ihmissirpaleet ärsyttävät
liiaksi silmiä, on hyvä unohtaa heidän näkönsä karuimman
luonnon suuruudessa. (1915)
Ihmisen ulkopuolinen luonto on hänelle lopultakin
vain kiertotie hänen omien elämänvoimiensa tajuntaan.
Mutta siihen kiertotiehen hengen on heikkoudessaan
usein turvauduttava. (1915)
Non multa - se tuntuu olevan nykyaikaisen novellin
ja lyriikan yhteinen tunnus. Ei monia sanoja,
mutta omassa yhteydessään paljonsanovia. Ei myöskään
merkillisiä sanoja, mutta nöyriä ja tarkkoja
palvelemaan sielun tulkkeina. Sanaa ei liene ennen
meidän aikojemme pakotettu niin tarkoin antamaan
kaikkensa, niin kokoamaan voimansa ja merkityksensä
ja tyytymään rajoitettuun tilaansa rintamassa.
Tämä ekonomisuus, tämä jokaisen eleen merkitseväisyys
on draamallinen piirre novellissa ja lyriikassa.
Mutta viimemainitut runouden muodot ovat sittenkin
useimmiten mieluimmin pienoiskuvia, miniatyyreja,
kuin draamoja. Niissä on toimitettu ankara mielteiden
keskitys, jokainen sana on kukkuroitunut merkityksestään,
runon ja novellin kokonaisuus voi olla ehyt
maailmankatsomus, kokonaisen elämän kokemusten summa.
Mutta vain todistamassa summaa oikeaksi. Draamalliset
liikunnot ovat jähmettyneet kiihkeimmällä hetkellään
kuviksi. Asetettuna sisäiseen yhteyteen keskenään nämä
pienoiskuvat voivat kuitenkin aueta välittömiksi
vuorosanoiksi jatkuvaan elämändraamaan. (1915)
Lyriikan ohella on draama, ainakin nykyaikaisimmin
käsitettynä, arin kirjallinen taidemuoto: se ei
etsi esiin syntyvikoja ja valhetta vain näyttämöliä
esiintyjästä, vaan aukoo selvänäköiselle katsojalle
myös tekijänsä salaisuudet. Se voi olla paras oikeutus
kirjailijan pyrkimykselle valtaan ihmismielten yli;
mutta yhtä lahjattomasti se voi kääntyä häntä itseään
vastaan. Ei ovelinkaan keinottelijaluonne, ei
lahjakkainkaan koko- tai puoliheittiö, kuinka kuumasti
hän syleilköönkin draaman runotarta, saa syntymään
puhdasta tulosta. Siihen jää vieraita kemiallisia
aineksia. Tai sitten se on niin aineettoman puhdasta,
että tuskin taivaan viattomat enkelit saavat siitä
aistimiinsa jotakin; "puhdas lika" on silloin parempaa
- sitäkin on olemassa! - voipa se olla kyllin hyvää
alkuaineeksi parhaimpaan draamaan. - Draaman
perusedellytyksenä on luojansa sisäinen laatu: luonteen
ydinyhteys, hengen tuli ja rohkeus. Se laatu ei
jää salaan epävalmiin tyylinkään laskoksiin, eikä
mikään teknillinen taituruus ansaitse anteeksiantamusta
syntyvioille. (1916)
Satiirin erikoinen heikkous näytelmistössämme johtuu
varmaan sivistyneen yhteiselämämme muodollisuudesta ja
höllyydestä, - pitäisihän suomalaisen luonteen pohjilla
sädehtiä paljonkin ivan vuorisuolakiteitä. (1916)
Tuskin on uudemman ajan historiassa tapahtunut
missään kulttuurinousua, joka niin hämmästyttäisi,
niin rohkaisisi toisten pikkukansojen elinvoimaa ja
niin lamaisi suurtenkin sisäistä raihnautta kuin
norjalaisten viimevuosisatainen nousu. Mitä
päättäväisyyttä, mitä hengen kiivautta ja ominpäisen
elämän uskallusta! Tosin paljon muodottomuuttakin ja
komeilua - vaikka tuskin komeilussakaan niin paljon kuin
ruotsalaisilla veljillä turvautumista sankarikuninkaitten
hansikkaisiin! Kaikessa norjalaisessa tuntee sentään
selkärangan, tunturiketjuista rakennetun, ja kuulee
valtamerten huohottavan läheisyyden. (1916)
Kritiikin tarkoitus on olla pääasiallisesti kielteistä:
keskittää vääjäämätön katse johdonmukaisesti niihin
vaurioihin ja heikkouksiin, niin julkisiin kuin
salaisiinkin, jotka turmelevat kallista elimistöä. Mutta
kritiikin tuli on rakkauden tulen liekkiä. Vain vapaana
hyökyvä, vapaaehtoisesti elämän palvelukseen tarjoutuva
veri tuntee teennäisten elämänmuotojen ahtauden ja
tuhoisuuden. (1917)
Valittuja sanoja, sanontoja ja mietelmiä. Elämänviisautta ja ajattomia mietelmiä. Kannattaa lukea sitaatteja, mieleen painuneet sitaatit antavat hyviä ajatuksia. / Winston Churchill
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Siljo. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Juhani Siljo. Näytä kaikki tekstit
Juhani Siljo: Tunnuslauseita
-- julkaistu Selvään veteen, 1919
Non multa - se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen lukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on kajastusta.
On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.
Parempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin maksaa edes korkonsa.
Ainoa pahe: heikkous.
Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.
Itseinhoni antoi minulle kerran nimen "yksinäisyyden monomaani". Yhä minulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.
Minun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa avioerossa, kuten monien. Päinvastoin ne syleilevät toisiaan ainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää niiden olevan yhtä.
Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.
Minä en ole mikään "synnynnäinen runoilija", en mikään "runoilija Luonnon armosta". Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, luonto ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin - oman luontoni. Olen vain runoilija - luontoni pakosta.
Taiteellinen tuotantoni on minun oman minuuteni rakentamisen historiaa.
Runoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden rakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.
Suuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn MOISE, Carduccin LUTHER, VICTOR HUGO (Tristesse d'Olympe). Ei suurten tekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa'assa silloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.
Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu. Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa, ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden täysin onnellisen hetkensä takia
poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten joukossa.
Te vaaditte minulta tuhoavan monia pikkuhyveitänne päästäksenne sen ainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei, ja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.
Puhdas sydän ei lepy koskaan.
Minulle ei mikään ole liian myöhäistä: siinä vakituinen lohdutukseni.
Ja toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot edessäpäin.
Traagillisinta on, kun nuoren sydämen täytyy tyytyä unen lohdutukseen.
Minulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue omaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni kuin rakkaudelleni.
On narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa ainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa keneenkään yhtä varmasti!
Mies säästää kritiikkinsä kunkin elämän TULOSTEN varalle, ei tuhlaa sitä kenenkään ELÄMÄN arvostelemiseen.
Helmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä hän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina - itsekullakin on näes vara valita itselleen SE rikkaus.
Jotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä eräänlaista "kaksinkertaista kirjanpitoa": se, joka on jollekin tehnyt rikoksen, omistaa syyn - koko syyn - itselleen; ja se, joka on kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten itse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.
Ihmisten tunteminen ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta. Moni, joka "ei tunne juuri ensinkään ihmisiä", voi tilaisuuden sattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan kanssa - ihmistuntemuksessa.
Nainen ei tee - hänelle tehdään, hänelle tapahtuu..
Viholliseni, menesty maailmassa! Maailmanmaineeseen ja menestvkseen sinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.
Helmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse muistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.
Pääteokseni? - Ipse ego.
Korkein suvaitsevaisuus on halveksuntaa.
Kutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista henkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on tuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen salaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!
Helluntaimietelmä metsässä 1917.
Kuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla - ihmisen ulkopuolella! Ihmiseen siirtyessä ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla luonnottomimmilla itsemurhakeinoilla.
Mutta ihmiskunnan ulkopuolella se elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden niinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.
Oveluus ja suoruus: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.
Oi. - Kohtalontunnon kivettymäkö kuolemaan asti?
Ikuisestiko, sielu, saat palata Lappiin, askeetin taljoihin vetäytyneenä?
Damaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, - voimatta poiketa syrjäteille?
Ja kohtalosi - miksei se murra sinua, vaan musertaa muut?
Huumori elämänkatsomuksena (Totalfölelse - Höffding): kaarisilta elämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli. Sateenkaaressa on helein väri tummimman puhetoveri, ja siitä syntyy ilon kajastetta.
Tarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Mutta se voi myös epäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.
Sosialismillakin on porvaristonsa - ovelin, laskevin kaikesta porvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja, koko köyhälistön luottamusta ja
turvaa, mutta ei asetu vastuuseen mistään, - suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta. (21.XI.17.)
Ihmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia ja poliittisia "ismejä" - yksitellen ihmiskunnan pelastavina periaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin uskalletaan yhdistää "-ismien" äärimmäisyydet synteesiksi?
- Ja mikä olisi se synteesi? Anarkistinen monarkismi - yksilöitten suvereeninen
yksin- ja itsevaltius! (XI.17.)
Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, - hengenmiehen yleensä, - tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, - ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.
Runoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait elämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!
Oletko sinä kenenkään menneisyyden tuomari - edes omasi? Kenties hiukan tulevaisuuden tuomari - tulevaisuutesi -, sikäli kuin se johtuu nykyisyydestä.
Kaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä, kuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin; se on kohtalon, ts. luonteenedellytysten, peruuttamattomien luonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa. Niinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä tiedä, MITÄ kaikkea ja MITEN..
Draaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on "oikea", persoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä näytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä, luodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme, jokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen kelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen ja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä tekijänsä luona.
Kohtalonlapselle:
Katso aina kappaleen matkaa eteenpäin. - Tänään laulavat muut: päivä nousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva! - Tänään vaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen. Kohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka kerran tulee - muille!
Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään. Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.
Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämassäsi voi laskea leikkiä siitä!
En voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun sanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa, mikä minun sanoissani piilee.
Naisella ei ole kohtalontuntoa; sen vuoksi hän mankuu armoa.
Meidän "suuret" henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi dekoratsioneiksi - missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä on sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo
näkyviin luonteen suuret piirteet?
Ohitsekäymisen taito - kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on kerran oppinut!
Fysionominen mielikuvitus ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme. Kukin pitää - ainakin itsetiedottomasti - ihanteenaan sellaisen henkilön kasvoja ja kasvojensävyä,
jonka kaltaiseksi itse pyrkii parhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva omista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän pyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.
Hyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi - tai ainakin hyvin runolliseksi.
Todellinen kulttuurihistoria on useimmiten taloudellisen kurjuuden historiaa.
Runotekniikka ei noudata sääntöjä, vaan sääntöjen poikkeuksia.
Lihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos myös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.
Omat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota: ne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten sadepisara pilvestä mereen.
Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.
Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-eurooppalaiseen (Tshehov - Hamlet), niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole tasapainossa!
Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä, fenomenejä, - luonteita tuskin nimeksikään.
Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.
Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi, tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt - ja myöskin kauneimmat tekonsa.
Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino, joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta, ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei ole vain hänestä
yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman - vaikka ehkä epätoivon voiman.
Kauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda eivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän keinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä rikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta, jota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!
Runouden arvostelu on käsitteellistä uudelleen-runoilua.
Tyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää "arvostelunsa" joko kirjailijaa varten - silloin kun se tahtoo olla mestaroiva tai "musertava" - tai kustantajaa varten - silloin kun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman nimensä auktoriteettiin -; ja molemmissa tapauksissa itseään varten, - saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön valistamista hän ei ehdi ajatella.
Mestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta, kasvaakseen yli keskinkertaisuuden.
Rakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, - se ei ole moraalia. Vain viha tekee puhdasta, - se on rakkautta totuuteen, korkeampaan elämään.
Strindberg ja d'Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset vastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen on elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen kirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei. Edellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.
Vähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen sydämen viha on rakkauden liekin hehkua.
Keskeisin elämänkysymykseni: miten kasvaa miehenvastukseksi Pirulle.
Minulla on yksi intohimo: suora viiva.
Ihmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee - kuolemassa - , kun sen uskottu, sen aseenkantaja, - ruumis -, vaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja velvoituksen, s.o. lupauksen elää olemassaolon kaikki tappiot: tappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan vasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan voittanut viimeistä tappiotaan, - ihmissielu ei suostu milloinkaan lopulliseen rauhaan.
Julkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies, niin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vääränkin tuomion nuolet, haluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu sillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen
elämän suuruudet: lohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa maineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen maalitaulu;
hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.
"Virattomuudessa" ihminen kypsyy viisauteensa. - Eiköhän Salomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus hautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.
Älä tee säännöksesi hylkiä kaikkea ns. klassillista. Säännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä - ja siinä on silloin jumalallisuudellakin realiteettia.
Ajatusrunoilija voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin; aaterunoilija korkeintaan lähinnä alempaan.
Runotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen; sen vuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa, kuin huumorista, joka on hengen raittiutta.
Näin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka sitten todella leveysasteista?
"Suis-je né trop tot ou trop tard? Qu'est-ce que je fais dans ce monde?" kysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori ja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri TÄMÄ aika ja tämä maailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni, vaatien, että minä elän sen -, vaikkapa vain muistellen menneitä ja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti myönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi, - ja perintönä on minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä minä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä esiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten hämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri siinä järjestyksessä missä se syntyykin, - elämä on jokahetkistä syntymistä. - Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta sananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt ole etempänä - tai paljon taampana tästä elämästä:
"O vous tous, ma peine est profonde! Priez pour le pauvre Gaspard!"
Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.
Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää, mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: KUTTI - PARAHIKSI - !).
Jos suomalaisessa joskus on ylpeyttä, on sekin passiivista: kieltäytymistä.
Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu seuraa sitten itsestään, - ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan idiootti.
"Att göra sig rar" - sen itsekunnioituksen oppii nousukas viimeksi.
Miten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo venäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa tasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa nöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä ja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt tuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä liikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään! - ja jatkaen ja päättäen sillä. - Niin ei sano tervejäseninen vuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on suurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä, miltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän virran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne: vakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä käy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas harjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme momenttia: tiukka ylämäki - lepo siellä korkealla - "das wunderbare Sehnen dem Abgrund zu", jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. - Hän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän ELÄÄ sen.
Filosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja älyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.
Kaikki aine on ihanaa, sillä siitä voi synnyttää vielä ihanampaa.
Sitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa heikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä. Voimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että suurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä heikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.
Kaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta aherrus ei ole lääke.
Hautakirjoitus:
En jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden osoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään, esiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän hyväksymisen uurauteni palkkioksil En joutunut pois tasapainostani, kun olin pakotettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen salanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin tuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti - tai juuri siksi!
Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. Luotettavimmassa miehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.
Saman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen luomistyön suurin levottomuus.
Non multa - se on lyriikan tunnus. Lyriikka antaa vain sytykkeen lukijan mielikuvitukselle, eikä jäsentele sitä maailmaa, mistä se on kajastusta.
On kunniallisempaa, että mies kasvaa kuolemansa jälkeen, kuin että hän etukäteen elää sen suuruutensa varoin, jota ei tule.
Parempi jäädä aikansa velkojaksi kuin velalliseksi, joka vaivoin maksaa edes korkonsa.
Ainoa pahe: heikkous.
Onneni, ylpeyteni, elämänuskallukseni on: tehdä omasta minuudestani se, minkä siitä puhtaalla tahdolla voi tehdä.
Itseinhoni antoi minulle kerran nimen "yksinäisyyden monomaani". Yhä minulla on ajoittain monomaniana inhota itseäni.
Minun sieluni ja ruumiini eivät elä koskaan minkäänlaisessa avioerossa, kuten monien. Päinvastoin ne syleilevät toisiaan ainaisessa avioyhteydessä, niin että ainakin minun tuntoni väittää niiden olevan yhtä.
Olen elänyt kuoleman uhalla. Voin kuolla elämän uhalla.
Minä en ole mikään "synnynnäinen runoilija", en mikään "runoilija Luonnon armosta". Luonto ei ole armahtanut minua syntymässä, luonto ei ole lahjoittanut minulle muuta kuin - oman luontoni. Olen vain runoilija - luontoni pakosta.
Taiteellinen tuotantoni on minun oman minuuteni rakentamisen historiaa.
Runoudella, joka ei sisimmältään ole sellaista minuuden rakennushistoriaa, ei ole minulle mitään lopullista arvoa.
Suuret jumalanmiehet ovat yksinäisyydessään surullisia: A. de Vignyn MOISE, Carduccin LUTHER, VICTOR HUGO (Tristesse d'Olympe). Ei suurten tekojen tyydytys, ei kansojen kiitollisuus, ei maine paina vaa'assa silloin kun yksinäisyys astuu miehen ja muun ihmiskunnan väliin.
Työtä voin tehdä terveydekseni, ja millaista tahansa, välittämättä suuria sen tuloksista, sen suomista eduista. Mutta jos saan synnytetyksi yhden ikuisen runon, niin elämäni vaiva on korvattu. Silloin tulee kaikella työlläni olemaan välillinen tarkoituksensa, ja elämälläni on positiivinen tulos, tulos, joka ei vaadi liikaa tilaa maailmojen ja aikojen kaikkeudessa, mutta hiljaisesti ja ylpeästi kantaa ajasta aikaan näkyvissä kohtaloani, joka on yhden täysin onnellisen hetkensä takia
poikkeuksellinen ihmiskohtaloitten joukossa.
Te vaaditte minulta tuhoavan monia pikkuhyveitänne päästäksenne sen ainokaisen hyveen läheisyydestä, mikä minulla on, mutta teillä ei, ja mitä te siis ette siedä: itseyden hyveen.
Puhdas sydän ei lepy koskaan.
Minulle ei mikään ole liian myöhäistä: siinä vakituinen lohdutukseni.
Ja toinen: kun ei takanapäin ole mitään voittoja, ovat kaikki voitot edessäpäin.
Traagillisinta on, kun nuoren sydämen täytyy tyytyä unen lohdutukseen.
Minulla on yhtä suuri taipumus vihaan kuin rakkauteen. Mutta en lue omaksi syykseni, jos tämä elämä antaa enemmän polttoainetta vihalleni kuin rakkaudelleni.
On narrimaista olla ainokainen! On narrimaista olla tässä maailmassa ainoa, johon kaikki voivat luottaa, kun ei itse voi luottaa keneenkään yhtä varmasti!
Mies säästää kritiikkinsä kunkin elämän TULOSTEN varalle, ei tuhlaa sitä kenenkään ELÄMÄN arvostelemiseen.
Helmiina Rossi! Rikkaalla on varaa pitää takanaan enemmän kuin mitä hän pitää tarjolla. Olkaamme niin rikkaat, Helmiina - itsekullakin on näes vara valita itselleen SE rikkaus.
Jotta elämä pysyy tasapainossaan, on siinä käytettävä eräänlaista "kaksinkertaista kirjanpitoa": se, joka on jollekin tehnyt rikoksen, omistaa syyn - koko syyn - itselleen; ja se, joka on kärsinyt tuon rikoksen, omistaa myös koko syyn itselleen. Siten itse rikoksen rikoksellisuus palaa puhki kahden tunnontulen välissä.
Ihmisten tunteminen ei ole aina läheskään vielä ihmistuntemusta. Moni, joka "ei tunne juuri ensinkään ihmisiä", voi tilaisuuden sattuessa menestyksellä kilpailla jonkun paljon ihmisiä tuntevan kanssa - ihmistuntemuksessa.
Nainen ei tee - hänelle tehdään, hänelle tapahtuu..
Viholliseni, menesty maailmassa! Maailmanmaineeseen ja menestvkseen sinä kaadut varmemmin kuin jos minä virittäisin ansoja sinulle.
Helmiina, älä muistele enää! Ei ihmisen menneisyys ansaitse muistelemista, ja Jumalalla ei menneisyyttä ole.
Pääteokseni? - Ipse ego.
Korkein suvaitsevaisuus on halveksuntaa.
Kutakin asiaa on puolustettava sen keskipisteestä, jokaista henkilöä hänen sisimmän salaisuutensa kannalta. Puolustussota on tuetonta periferiasta käsin. Valloita ensin asian, ihmisen viimeinen salaisuus, asetu sitten rintamaan hänen vihollisiaan vastaan!
Helluntaimietelmä metsässä 1917.
Kuinka onnellista osaa elämä yhäkin olla - ihmisen ulkopuolella! Ihmiseen siirtyessä ihana jumaluus Luonto alkaa vain kokeilla luonnottomimmilla itsemurhakeinoilla.
Mutta ihmiskunnan ulkopuolella se elää ikuisuuttaan, elää yhtä suuripiirteisen tyynesti uuden niinkuin vanhankin ihmisväkivallan aikakaudella.
Oveluus ja suoruus: Ole kyllin ovela saadaksesi vietellyksi vihollisesi suoraan ja avoimeen taisteluun kanssasi.
Oi. - Kohtalontunnon kivettymäkö kuolemaan asti?
Ikuisestiko, sielu, saat palata Lappiin, askeetin taljoihin vetäytyneenä?
Damaskuksen tietäkö astut aina, koskaan pääsemättä perille, - voimatta poiketa syrjäteille?
Ja kohtalosi - miksei se murra sinua, vaan musertaa muut?
Huumori elämänkatsomuksena (Totalfölelse - Höffding): kaarisilta elämän pauhaavan Niagaran yllä, sateenkaari elämän valtameren yli. Sateenkaaressa on helein väri tummimman puhetoveri, ja siitä syntyy ilon kajastetta.
Tarkoitus voi pyhittää keinoja ja välikappaleita. Mutta se voi myös epäpyhittää kunniallisiakin keinoja, hyviäkin välikappaleita.
Sosialismillakin on porvaristonsa - ovelin, laskevin kaikesta porvaristosta: se nauttii kaikkia porvarillisen yhteiskunnan etuja, koko köyhälistön luottamusta ja
turvaa, mutta ei asetu vastuuseen mistään, - suojaa mainiosti nahkansa joka puolelta. (21.XI.17.)
Ihmiskunnan historian aikana on koeteltu kaikkia yhteiskunnallisia ja poliittisia "ismejä" - yksitellen ihmiskunnan pelastavina periaatteina. Kuinka paljon on vielä kokeiltava, ennenkuin uskalletaan yhdistää "-ismien" äärimmäisyydet synteesiksi?
- Ja mikä olisi se synteesi? Anarkistinen monarkismi - yksilöitten suvereeninen
yksin- ja itsevaltius! (XI.17.)
Minusta tuntuu, että runoilijan, ajattelijan, - hengenmiehen yleensä, - tulee joko kulkea aikansa edellä, luoden uutta, tai uida vastavirtaan, - ei kulkea milloinkaan myötävirtaan rinnan oman aikansa kanssa.
Runoilija, sinä olet syntynyt maailmaan sitä varten, sitä varten sait elämän kipinän, jotta maailma ja elämä saa vetää sinua aina nenästä!
Oletko sinä kenenkään menneisyyden tuomari - edes omasi? Kenties hiukan tulevaisuuden tuomari - tulevaisuutesi -, sikäli kuin se johtuu nykyisyydestä.
Kaikkina kohtalokkaina aikoina minusta tuntuu voimakkaasti siltä, kuin olisi kaikki se, mikä tulee tapahtumaan, jo tapahtunutkin; se on kohtalon, ts. luonteenedellytysten, peruuttamattomien luonnonsuhteitten, kulloistenkin olotilojen voimakkainta tuntoa. Niinkuin kaikki olisi jo ennakolta tapahtunut: me emme vain vielä tiedä, MITÄ kaikkea ja MITEN..
Draaman ensimmäinen esittäjä on sen luoja itse: jos se on "oikea", persoonallisesti luotu draama, niin hän itse on ensimmäisenä näytellyt sen, kohtaus kohtaukselta, repliikki repliikiltä, luodessaan sitä. Hänen on itsensä täytynyt tehdä jokainen ilme, jokainen ele ja liike, ennenkuin hän voi olla tietoinen sen kelpoisuudesta näyttämötaiteilijain esitettäväksi. Ja sen ensimmäinen ja ratkaiseva näyttämömenestys on sen menestyksellinen syntymä tekijänsä luona.
Kohtalonlapselle:
Katso aina kappaleen matkaa eteenpäin. - Tänään laulavat muut: päivä nousee, kevät koittaa! Näe sinä syksy ja tuhotulva! - Tänään vaipuvat muut maata matavien pilvien alle epätoivon jähmetykseen. Kohota sinä kohdaltasi pilvien paino ja laula uhmaten keväästä, joka kerran tulee - muille!
Arvostelijain ja yleisön mielestä taiteilijat kilpailevat keskenään. Minun mielestäni taiteilija voi ja saa kilpailla vain itsensä kanssa.
Älä pidä itselläsi yhtään niin pyhää asiaa, ettet kerta elämassäsi voi laskea leikkiä siitä!
En voi käännyttää ketään, en voi todistaa mitään totuuksia: minun sanojeni uskominen edellyttää jo samaa uskoa, samaa uskon pohjaa, mikä minun sanoissani piilee.
Naisella ei ole kohtalontuntoa; sen vuoksi hän mankuu armoa.
Meidän "suuret" henkilömme muuttuvat melkein järjestään pelkiksi dekoratsioneiksi - missä ovat suuret kohtalot? Kenen elämässä on sitä yhtenäistä jännitystä, joka tuo
näkyviin luonteen suuret piirteet?
Ohitsekäymisen taito - kuinka vaikea se on unhoittaa, kun sen on kerran oppinut!
Fysionominen mielikuvitus ohjaa meidän mieskohtaista pyrkimystämme. Kukin pitää - ainakin itsetiedottomasti - ihanteenaan sellaisen henkilön kasvoja ja kasvojensävyä,
jonka kaltaiseksi itse pyrkii parhaina hetkinään. Omintakeisella miehellä on kaukainen mielikuva omista kasvoistaan, ja sitä hän tahtoo toteuttaa joka hetki. Hän pyrkii luonteellisuuden, yksilöllisyyden kauneuteen.
Hyvä runoilija tekee pian arvostelijansakin runoilijaksi - tai ainakin hyvin runolliseksi.
Todellinen kulttuurihistoria on useimmiten taloudellisen kurjuuden historiaa.
Runotekniikka ei noudata sääntöjä, vaan sääntöjen poikkeuksia.
Lihanhimo voi ja saa ja sen tuleekin olla hyvin voimakas; mutta jos myös yksilöllinen ylpeys on kyllin suuri, niin se hallitsee himonkin.
Omat, persoonalliset ajatukset eivät eksy iäksi synnyttäjänsä luota: ne palaavat takaisin lähtökohtaansa kuten heitetty bumerangi, kuten sadepisara pilvestä mereen.
Vapaus on vähimmän riippuvainen yksilön suhteesta maailmaan; se on etupäässä riippuvainen hänen suhteestaan omaan itseensä.
Jos vertaa venäläistä tyyppiä länsi-eurooppalaiseen (Tshehov - Hamlet), niin huomaa, että venäläinen voi säilyttää humoristisen mielen arkielämän pikku elämyksissä; mutta kun tulevat eteen suuret kohtalon käänteet, joissa kysytään luonnetta, silloin huumori jää: se ei hänellä jalostu korkeimmilleen, ei kasva persoonalliseksi, ei ota siipiinsä älyn kevyttä ilmavirtaa; henkiset voimat eivät ole tasapainossa!
Venäläisessä elämässä näyttää olevan loputtomiin ilmiöitä, fenomenejä, - luonteita tuskin nimeksikään.
Kuta likemmäksi ihminen pääsee sitä ihannetta, jonka hän on itselleen luonut tunnoissaan ja mielikuvituksessaan, sitä kipeämmin hän tuntee ne puutteellisuudet itsessään, pienimmätkin, jotka estävät häntä täydellisyyttä saavuttamasta.
Ihminen herää aamulla levottomuus sydämessään, ikäänkuin hän aavistaisi jotakin kohtalokasta tänä päivänä tapahtuvan. Ja kuitenkaan ei mitään tapahdu. Tyhjyys hänet saa levottomaksi, tyhjyys on se painajainen, joka aina vaanii ihmistä ja ajaa hänet mielettömyyksiin. Sitä paeten ihminen tekee hulluntyöt - ja myöskin kauneimmat tekonsa.
Jokainen taistelu, minkä yksilö omassa sydämessään ja yksinäisyydessään suorittaa, on sellaisenaan taistelua itse elämän puolesta ja siinä on yhteen momenttiin keskittyneenä koko se paino, joka elämän yllä lepää. Jos kukin tämän huomaisi, tajuaisi hän myöskin persoonallisen vastuunalaisuutensa koko maailmanmenosta, ikäänkuin se olisi yksistään hänen hartioillaan, joten kysymys ei ole vain hänestä
yksistään, vaan itse elämän prinsiipistä; näin hän saisi varmaankin suuremman kestävyyden ja voiman - vaikka ehkä epätoivon voiman.
Kauheata on joutua jumalain vihan esineeksi; eivät he uhriaan armahda eivätkä häntä hetkeksikään rauhaan jätä. Ja moninaiset ovat heidän keinonsa, joilla he yksinäisessä pitävät hereillä muistoa siitä rikoksesta, jonka hän teki valitessaan oman polkunsa, rikoksesta, jota hän ei kuoleman uhallakaan voinut välttää!
Runouden arvostelu on käsitteellistä uudelleen-runoilua.
Tyypillinen meikäläinen kirjallisuusarvostelija rötöstää "arvostelunsa" joko kirjailijaa varten - silloin kun se tahtoo olla mestaroiva tai "musertava" - tai kustantajaa varten - silloin kun hän kaipaa nähdä kustantajan reklaamissa vedottavan oman nimensä auktoriteettiin -; ja molemmissa tapauksissa itseään varten, - saadakseen siinä kuvastella omaa henkevää minäänsä. Yleisön valistamista hän ei ehdi ajatella.
Mestauspenkiltä ja jalkapuusta täytyy suomalaisen runouden nousta, kasvaakseen yli keskinkertaisuuden.
Rakkaus antaa anteeksi kaiken, se suostuu kaikkeen, - se ei ole moraalia. Vain viha tekee puhdasta, - se on rakkautta totuuteen, korkeampaan elämään.
Strindberg ja d'Annunzio ovat uudemman kirjallisuuden äärimmäiset vastakohtatyypit. Edellinen kirjoittaa asioita, joista ihmisen on elettävä, jälkimmäinen sanoja ja muotokaavoja. Siksi edellisen kirjallisuus on hänen persoonallisuutensa täyttämä; jälkimmäisen ei. Edellisellä on elimellistä tyyliä; jälkimmäisellä vain tyylikaavoja.
Vähäverinen vihaa vihatakseen, koska ei jaksa rakastaa. Terveen sydämen viha on rakkauden liekin hehkua.
Keskeisin elämänkysymykseni: miten kasvaa miehenvastukseksi Pirulle.
Minulla on yksi intohimo: suora viiva.
Ihmissielu ei suostu lopulliseen rauhaan: välirauhan se tekee - kuolemassa - , kun sen uskottu, sen aseenkantaja, - ruumis -, vaipuu; mutta se on saanut syntymälahjakseen voiton oikeuden ja velvoituksen, s.o. lupauksen elää olemassaolon kaikki tappiot: tappioitaan etsien se voittaa kuolemankin, ja luopuu syntymälahjastaan vasta viimeksi. Eikä luovu vielä sittenkään: se ei ole koskaan voittanut viimeistä tappiotaan, - ihmissielu ei suostu milloinkaan lopulliseen rauhaan.
Julkisuuden mies on aina varma maalitaulu; ja jos hän on kunnon mies, niin hän pitää hyvänään niin oikean kuin vääränkin tuomion nuolet, haluamatta kostaa; mutta jos hän on heittiö, niin hän lohduttautuu sillä, että hän on marttyyri kuten kaikki julkisen
elämän suuruudet: lohduttautuu sillä sen vuoksi, ettei voi tyydyttävästi kostaa maineettomalle syyttäjälleen, joka on vähäpätöinen ja kaukainen maalitaulu;
hänen urotyönsä voisi epäonnistua tai jäädä huomaamatta.
"Virattomuudessa" ihminen kypsyy viisauteensa. - Eiköhän Salomostakin vain ylellinen ajanviete, oleilu ja toimettomuus hautonut esiin hänen karmaisevaa ja humoristista sananlaskurunouttaan.
Älä tee säännöksesi hylkiä kaikkea ns. klassillista. Säännöllinenkin kauneus on joskus inhimillistä - ja siinä on silloin jumalallisuudellakin realiteettia.
Ajatusrunoilija voi kuulua korkeimman asteen runoilijoihin; aaterunoilija korkeintaan lähinnä alempaan.
Runotar on yleensä taipuvaisempi hekumaan kuin hengen raittiuteen; sen vuoksi se hedelmöittyy helpommin murheesta, joka on hekumaa, kuin huumorista, joka on hengen raittiutta.
Näin on ainakin meidän leveysasteillamme. Riippuneeko tämäkin seikka sitten todella leveysasteista?
"Suis-je né trop tot ou trop tard? Qu'est-ce que je fais dans ce monde?" kysyin minäkin itseltäni Gaspard Hauserin kanssa, kun olin nuori ja kärsimätön. En kysy enää. Tunnen, että juuri TÄMÄ aika ja tämä maailma on tullut predestinoidussa järjestyksessään juuri nyt eteeni, vaatien, että minä elän sen -, vaikkapa vain muistellen menneitä ja suunnitellen tulevia aikoja ja maailmoita. Minun on kiltisti myönnettävä tämä hetki edellisen hetken perijäksi, - ja perintönä on minun tyytymykseni, minun alttiuteni. Ei aika jätä minua enkä minä aikaa: minulla on aikani sisässäni, josta minä kerin sitä esiin tarpeen mukaan, milloin nopeammin milloin hitaammin kuten hämähäkki verkkolankaansa. Ja se ajan lanka kehiytyy esiin juuri siinä järjestyksessä missä se syntyykin, - elämä on jokahetkistä syntymistä. - Tämä kaikki ei estä minua kuitenkaan antamasta sananvuoroa tunteelleni, joka usein valittaa sitä, etten juuri nyt ole etempänä - tai paljon taampana tästä elämästä:
"O vous tous, ma peine est profonde! Priez pour le pauvre Gaspard!"
Aforismi = uusaikainen, mieskohtaiseen, salattuun tuntoon pohjautuva sananlasku, jossa ajatus tekee pienen, mutta tiukan solmun.
Jokaisella on se kohtalo, minkä hän ansaitsee, minkä hän kestää, mikä on hänelle parahiksi (vai sanoisiko: KUTTI - PARAHIKSI - !).
Jos suomalaisessa joskus on ylpeyttä, on sekin passiivista: kieltäytymistä.
Kaksi ominaisuutta olkoon miehellä: kainous ja ylpeys. Kaikki muu seuraa sitten itsestään, - ellei hän ole älynsä lahjoilta aivan idiootti.
"Att göra sig rar" - sen itsekunnioituksen oppii nousukas viimeksi.
Miten helppoa onkaan sanoa: ei elämä ole mitään! Niin sanoo venäläinen, joka asuu laakeassa maassa ja näkee kaikki samassa tasapinnassa. Niin sanoo halvattu, joka laski lapsenkelkassa nöpöttäen matalan kotimäkensä ja joutui kinokseen, ja istuu nyt siinä ja taivastelee, ja kun ei ole kipu eikä ole nälkä eikä sydän ehtinyt tuntea myötämäen huimausta, niin hän joutessaan antaa huultensa tehdä liikuntoharjoituksia, alkaen helpoimmasta: elämä ei ole mitään! - ja jatkaen ja päättäen sillä. - Niin ei sano tervejäseninen vuorten ja virtain maan mies, joka mittaa ja punnitsee, kumpi on suurempi suure: painovoiman laki vai hänen uteliaisuutensa nähdä, miltä ihmisten maailma näyttää korkealta harjanteelta tai väkevän virran latvoilta katsoen, kumpi on hänelle houkuttelevampi tunne: vakaumus siitä, ettei putoa pois tasapinnaltaan, vai se huimaus, mikä käy läpi hänen päänsä ja sydämensä, kun hän kiidättää suksilla alas harjanteelta tai veneellä koskista. Hänen elämässään vaihtelee kolme momenttia: tiukka ylämäki - lepo siellä korkealla - "das wunderbare Sehnen dem Abgrund zu", jokaisen kohtalonmiehen rakkain houkutus. - Hän ei määrittele elämää, tuskin tietää sen käsitettä, hän ELÄÄ sen.
Filosofia ei saa olla työtä eikä virkaa, sen pitää olla sydämen ja älyn yhteinen intohimo. Niinkuin taide.
Kaikki aine on ihanaa, sillä siitä voi synnyttää vielä ihanampaa.
Sitä, jonka huomaan itseäni heikommaksi, rakastan hänen syvimmän alennuksensa hetkellä, vihaan silloin kun hän on antautumassa heikkoudelleen, kohtelen muulloin välinpitämättömyydellä. Voimakkaampaani rakastan sekä hänen suurimman voimansa että suurimman heikkoutensa hetkellä, vihaan kun näen hänen pieniä heikkouksiaan, en koskaan kohtele välinpitämättömyydellä.
Kaksi lääkettä on ihmiselle annettu: työ ja toimettomuus. Mutta aherrus ei ole lääke.
Hautakirjoitus:
En jättänyt käyttämättä maailman pienintäkään pitkämielisyyden osoitusta! En tahtonut rientää sitä iloisesti yllättämään, esiintyäkseni sen toivomusten mukaisesti ja saadakseni sen säälivän hyväksymisen uurauteni palkkioksil En joutunut pois tasapainostani, kun olin pakotettu pitämään vakituisesti kiinteässä vireessä sen salanurpeata kärsivällisyyttä minua kohtaan! Silti juuri silloin tuntoni oli ylpein ja puhtain ja vapain. Silti - tai juuri siksi!
Neitseellinen koivu on lujin puulajeistamme. Luotettavimmassa miehessäkin on jotain neitseellistä: katsannon avoin ja puhdas rauha.
Saman ajatuksen voi sanoa niin monella tavalla. Se on kirjallisen luomistyön suurin levottomuus.
Juhani Siljo: Kesken kaiken
-- julkaistu Valvojassa 1917.
Joutilaisuus ei ole niinkään sitä, että on jotakin
tekemättä - dolce far niente voi olla suorastaan
henkistä luomistyötä! - kuin sitä, että puuhaa ikänsä
kaiken toisarvoisia, ei-luovia mitättömyyksiä.
Ihmisen ikä on laskettava sen mukaan, minkä ikäinen
hänen ajatuksensa on. Mutta monelta mieheltä, jolla on jo
täys-ikäisiä poikia, puuttuu vielä täysikäisiä ajatuksia.
Muutamilla ihmisillä on merkillinen taito vaivata
vaatimattomuudellaan, kainostelullaan, kursailullaan
paljon enemmän kuin vaatimuksillaan - ja itsepintaisella
ystävällisyydellään vieläkin enemmän.
Jos sinua pitävät uskovaiset pakanana ja pakanat
uskovaisena, niin ajattele: all right!
Elämä on useimmiten niin - elinkautista!
Se, jolla on useimmat hyveet, ei ole paras,
vaan - peloittavin.
Moraalinen velvollisuutesi on panna ihmiset täyttämään
moraaliset velvollisuutensa - sinua itseäsikin kohtaan.
Aloite on aina kuluttavampi kuin työn suoritus.
Siten onkin pikkutyö suhteellisesti kuluttavampaa
kuin pitkällinen tehtävä, missä voi päästä rytmilliseen
jatkuvaisuuteen. Työn rytmi on lepoa, tasapainoa,
verrattuna aloitteihin, jotka ovat voimankulutusta.
Mestarini, minä tahdon pitää yhdeksänkymmentä
yhdeksän vikaani, sekä yhden hyveeni: sen, että
tunnustan nämä viat omikseni!
Olen vastuussa, paitsi siitä mitä teen,
myös siitä mitä minulle tehdään.
Sinulla on oikeus halveksia jokaista, jota ilman voit
tulla toimeen - mutta halveksia vain näyttämällä
hänelle, että voit tulla toimeen ilman häntä.
Ensimmäinen kulttuurivaisto, kulttuurihyve on
negatiivinen: itsensäkieltäminen. Täytyy ensin voida
kymmenesti, sadasti, tuhannesti kieltää, ennenkuin
voi yhdesti myöntää täydellä sielullaan.
Erotiikassa ihminen punnitsee itsensä, ja punnitaan.
Miehistä on vain muutama harva - mies. Mutta
naiset ovat muutamaa harvaa poikkeusta
lukuunottamatta - naisia.
Nainen pyytelee mielellään anteeksi kaikkea. Turhaa
koreutta! Hänelle on jo edeltäpäin annettu anteeksi
kaikki, - minkä hän voi itse antaa anteeksi itselleen!
Nainen rakastaa elämää - mies elämän tarkoitusta.
Naisen kanssa ei voi keskustella riitakysymyksistä.
Täytyy sokeasti myöntää hänen olevan oikeassa - ja
toimia vastoin hänen mieltään.
Jotta kuolema tuntuisi miehestä suloiselta, täytyy
hänen elämässä kokea se, mikä on 'kuolemata katkerampi':
nainen.
Nainen: vainko kanava, jonka kautta mies kulkee
ajallisuuden sisämerestä ikuisuuden ulapalle? -
Miehen ylin ylemmyyden hetki: kun voisi yhtä
hyvin painaa seppeleen kulmilleen tai ampua kuulan
otsaansa!
Stoalaisuus on minun lohdutukseni, ei minun
elämäni periaate.
Lähin päämääräsi olkoon se, että niin useat kuin
suinkin kohtelevat sinua vertaisenaan: seikkailija
seikkailijana ja filosofian professori ammattiveljenään!
Intohimoisuus on korkein hyve silloin, kun se
jaksaa asettaa itselleen niin ehdottoman onnistumisen
vaatimuksen, että se myöskin onnistuu.
Mitä moraali-analyyseistä! Minä uskon vain
luonnonpakkoon - sen kantamana on turvallista
keinua yli kohtalon ulapan.
Runoilijan on puhuteltava jokaista sillä kielellä,
millä häntä itseään ensin puhutellaan.
Dramatiikka on symbolien runoilemista, kuten lyriikka:
se runoillaan sana sanalta, ei lauseittain, kuten hyväkin
romaani voidaan kirjoittaa. Draamassa kuten lyyrillisessä
runossakin on jokaisella yksityisellä sanalla oma
symbolinen merkityksensä, oma vastuunalaisuutensa,
oma vastuullinen paikkansa runoilijan salaisen
persoonallisen tendenssin kehitysrytmissä. Niin
Ibsenillä, niin Strindbergillä, niin Hamletin ja
Torquato Tasson kohtalorunoissa.
Tämäkin sääntö on tietysti suhteellisuuden yleissäännön
alainen: jokainen 'hyväkään' draama ei ole runoa tässä
mielessä; ja moni romaanikin on jaksanut saavuttaa
tällaisen salaisen merkitsevyyden. Mutta joka tapauksessa
on tässä huomautetussa, vaikkakin suhteellisessa,
laatuerossa syy hyvien draamojen harvinaisuuteen
huomattavien romaanien lukuisuuteen verraten.
Taiteeseen sopii vain auringon heijastus, ei aurinko itse.
Jokaisen aatteen, jokaisen puolueen ja koko yhteiskunnan
lopullinen tarkoitus on - tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Jumala ei ole maailmojen selitys. Häntä ei ole ollut
olemassa. Vain Jumalan tarve, kaipuu Jumalaan
on olevaista, se on luonut maailmat.
Elämän tarkoitusperien kaukaisuudesta todistaa
vavahduttavimmin se, että se voi muutamille antaa
kuoleman elämäntehtäväksi: uskonsankareille, lunastajille.
Ceterum censeo: Kaikkinainen tyhmyys muodostaa
trustin tässä maassa. Henkiset tyypit kulkevat yksin.
Joutilaisuus ei ole niinkään sitä, että on jotakin
tekemättä - dolce far niente voi olla suorastaan
henkistä luomistyötä! - kuin sitä, että puuhaa ikänsä
kaiken toisarvoisia, ei-luovia mitättömyyksiä.
Ihmisen ikä on laskettava sen mukaan, minkä ikäinen
hänen ajatuksensa on. Mutta monelta mieheltä, jolla on jo
täys-ikäisiä poikia, puuttuu vielä täysikäisiä ajatuksia.
Muutamilla ihmisillä on merkillinen taito vaivata
vaatimattomuudellaan, kainostelullaan, kursailullaan
paljon enemmän kuin vaatimuksillaan - ja itsepintaisella
ystävällisyydellään vieläkin enemmän.
Jos sinua pitävät uskovaiset pakanana ja pakanat
uskovaisena, niin ajattele: all right!
Elämä on useimmiten niin - elinkautista!
Se, jolla on useimmat hyveet, ei ole paras,
vaan - peloittavin.
Moraalinen velvollisuutesi on panna ihmiset täyttämään
moraaliset velvollisuutensa - sinua itseäsikin kohtaan.
Aloite on aina kuluttavampi kuin työn suoritus.
Siten onkin pikkutyö suhteellisesti kuluttavampaa
kuin pitkällinen tehtävä, missä voi päästä rytmilliseen
jatkuvaisuuteen. Työn rytmi on lepoa, tasapainoa,
verrattuna aloitteihin, jotka ovat voimankulutusta.
Mestarini, minä tahdon pitää yhdeksänkymmentä
yhdeksän vikaani, sekä yhden hyveeni: sen, että
tunnustan nämä viat omikseni!
Olen vastuussa, paitsi siitä mitä teen,
myös siitä mitä minulle tehdään.
Sinulla on oikeus halveksia jokaista, jota ilman voit
tulla toimeen - mutta halveksia vain näyttämällä
hänelle, että voit tulla toimeen ilman häntä.
Ensimmäinen kulttuurivaisto, kulttuurihyve on
negatiivinen: itsensäkieltäminen. Täytyy ensin voida
kymmenesti, sadasti, tuhannesti kieltää, ennenkuin
voi yhdesti myöntää täydellä sielullaan.
Erotiikassa ihminen punnitsee itsensä, ja punnitaan.
Miehistä on vain muutama harva - mies. Mutta
naiset ovat muutamaa harvaa poikkeusta
lukuunottamatta - naisia.
Nainen pyytelee mielellään anteeksi kaikkea. Turhaa
koreutta! Hänelle on jo edeltäpäin annettu anteeksi
kaikki, - minkä hän voi itse antaa anteeksi itselleen!
Nainen rakastaa elämää - mies elämän tarkoitusta.
Naisen kanssa ei voi keskustella riitakysymyksistä.
Täytyy sokeasti myöntää hänen olevan oikeassa - ja
toimia vastoin hänen mieltään.
Jotta kuolema tuntuisi miehestä suloiselta, täytyy
hänen elämässä kokea se, mikä on 'kuolemata katkerampi':
nainen.
Nainen: vainko kanava, jonka kautta mies kulkee
ajallisuuden sisämerestä ikuisuuden ulapalle? -
Miehen ylin ylemmyyden hetki: kun voisi yhtä
hyvin painaa seppeleen kulmilleen tai ampua kuulan
otsaansa!
Stoalaisuus on minun lohdutukseni, ei minun
elämäni periaate.
Lähin päämääräsi olkoon se, että niin useat kuin
suinkin kohtelevat sinua vertaisenaan: seikkailija
seikkailijana ja filosofian professori ammattiveljenään!
Intohimoisuus on korkein hyve silloin, kun se
jaksaa asettaa itselleen niin ehdottoman onnistumisen
vaatimuksen, että se myöskin onnistuu.
Mitä moraali-analyyseistä! Minä uskon vain
luonnonpakkoon - sen kantamana on turvallista
keinua yli kohtalon ulapan.
Runoilijan on puhuteltava jokaista sillä kielellä,
millä häntä itseään ensin puhutellaan.
Dramatiikka on symbolien runoilemista, kuten lyriikka:
se runoillaan sana sanalta, ei lauseittain, kuten hyväkin
romaani voidaan kirjoittaa. Draamassa kuten lyyrillisessä
runossakin on jokaisella yksityisellä sanalla oma
symbolinen merkityksensä, oma vastuunalaisuutensa,
oma vastuullinen paikkansa runoilijan salaisen
persoonallisen tendenssin kehitysrytmissä. Niin
Ibsenillä, niin Strindbergillä, niin Hamletin ja
Torquato Tasson kohtalorunoissa.
Tämäkin sääntö on tietysti suhteellisuuden yleissäännön
alainen: jokainen 'hyväkään' draama ei ole runoa tässä
mielessä; ja moni romaanikin on jaksanut saavuttaa
tällaisen salaisen merkitsevyyden. Mutta joka tapauksessa
on tässä huomautetussa, vaikkakin suhteellisessa,
laatuerossa syy hyvien draamojen harvinaisuuteen
huomattavien romaanien lukuisuuteen verraten.
Taiteeseen sopii vain auringon heijastus, ei aurinko itse.
Jokaisen aatteen, jokaisen puolueen ja koko yhteiskunnan
lopullinen tarkoitus on - tehdä itsensä tarpeettomaksi.
Jumala ei ole maailmojen selitys. Häntä ei ole ollut
olemassa. Vain Jumalan tarve, kaipuu Jumalaan
on olevaista, se on luonut maailmat.
Elämän tarkoitusperien kaukaisuudesta todistaa
vavahduttavimmin se, että se voi muutamille antaa
kuoleman elämäntehtäväksi: uskonsankareille, lunastajille.
Ceterum censeo: Kaikkinainen tyhmyys muodostaa
trustin tässä maassa. Henkiset tyypit kulkevat yksin.
Juhani Siljo: Akanat tuulessa
Ajatuksia, vuonna 300 jälkeen Shakespearen kuoleman
tavoitteli J. Siljo.
-- julkaistu Valvojassa 1916.
Etsiikö suuri henki suurta maata tai loistavaa kansaa,
syntyäkseen siitä? Vain kahdesta ihmisestä, isästään
ja äidistään, Shakespearekin otti syntyäkseen.
Shakespeare on ajatusten metsästäjä - ajatusten
kuvilta-ampuja: hän heittää puun oksalle ajatuksen
kuvan - ja katso, oitis siihen lentää lehahtaa
tuhantinen parvi eläviä ajatuksia.
Olisi päästävä runoilemaan, ennenkuin pääsee tietämään,
mitä runoileminen on.
Olla joka hetki tosi! - se päätös se ehdottomimmin
tekee nuoresta miehestä kirjailijan. Sillä jos tuo
päätös on oman luonnon vaatima, niin nuori mies joutuu
joka hetki ristiriitaan aikaa vallitsevan valheen kanssa;
ja valhe puristaa häntä, kunnes hän voihkaisee.
Puhdasverinen runoilija noudattaa toista ajanlaskua
kuin käytännön ihmiset: hän elää runosta runoon,
hän muistaa jääneestä ajasta vain almanakkansa juhlapäivät,
runojensa syntymähetket ja viettää omaa syntymäpäiväänsä
joka kerta, kun runo syntyy.
Kun sielunliike täyttää kokonaan eleen - ruumiillisen
tai sanallisen -, niin syntyy tyyli. Muuta tyyliä ei ole.
Dorian Gray - kuten jokainen dekadentti - etsii
harvinaisimpia nautintoja, uskoen sen vuoksi
olevansa harvinainen ihminen. Luova persoonallisuus
tekee taiteensa tavallisimmista nautinnoista,
jotka hän omaksuu harvinaisimmalla tavalla.
Edellinen tyyppi esiintyy maapallolla aina joukottain;
jälkimmäisiä sattuu harvoin kaksi yhtaikaa
toistensa yltämiin.
Luova työ on aina - alusta-alkamista.
On sieluja, jotka elävät vain epätoivonsa turvin,
joille pieni onni on surmaavampi kuin alituinen toivonsa
turhaksi kokeminen. Meidän runoudessamme on ennen muita
Kramsu turvannut paikkansa sellaisen epätoivon mahdilla.
Meillä ei ole ainoatakaan kirjailijaa, josta ei olisi
vain hänen vahingokseen tehty "kansalliskirjailija"
jo hänen eläessään.
Kustantaja se tekee kirjailijat. Ainakin hän on
suurelta osalta vastuussa siitä, kutka ovat
elinaikanaan suuria kirjailijoita ja kutka pieniä.
"Leppymätön" - se olkoon nimesi!
Mielipiteitä, mielipiteitä! Pidä joka hetki liikekannalle
varustettuna tuhantinen armeija "mielipiteitä"! - siinä
nykyisen sivistysihmisen hirvein ja turhin asevelvollisuus.
Kun ykkönen pannaan yhden nollan eteen, syntyy
kymmenen, kun se pannaan kahden nollan eteen,
syntyy sata, kun kolmen, niin tuhat.
Vasta yksi - yksilö - antaa nollille merkitystä,
synnyttää niistä jotakin. Kuta useamman nollan
edessä ykkönen, sitä kantavammaksi, ratkaisevammaksi
sen latentti merkitys käy.
Periaatteet eivät ole filosofiaa. Niissä on kysymys
vain välittömästä suhtautumisesta ihmisiin.
Täytyy suoda jokaiselle pieni ilo "olla oma itsensä":
harakka pysyköön joka hetki harakan-tavoissaan ja
teatterileijona leijonanosassa. Meidän on hyvällä
naamalla siedettävä tämä heidän onnensa, vaikka se
kustannettaisiinkin osalta meidän kärsimyksellämme.
Totuuskin tulee tottumukseksi. Silloin on kuin
puulla päähän lyöty: ei keksi mitään keinoa
pujahtaakseen totuuden ohi tai salatakseen sitä.
Ei ole otettava totisesti jokaista sen vuoksi, että
hän on - yksitotinen. Yksitotisuus on usein vain
sielun näivetystautia, joka tarttuu.
Yhdellä mieluisalla kokemuksella voi keventää jokaisen
päivänsä murhetta: että maailmassa on loppumattomiin
asti sellaista, mitä ilman voi tulla toimeen.
Ihmisen ensimmäinen pahe on hänen hyveensä pikkumaisuus.
Jumala sairastaa. Me ihmiset olemme basilleja
hänen veressään.
Älä pienennä minua oikeasta koostani vertaamalla
minua jättiläiseen!
Parasta tässä maailmassa on kaikki negatiivinen
hyvä: sota, yhteiskunnan vääryys. Se se vasta luo
positiivisen hyvän: puolustautujan urhoollisuuden,
oikeudentunnon, - mikä ei ole tästä maailmasta
Hyvä pää ei yksinään riitä; jos ei ole väkevää
sydäntä, täytyy olla ainakin sappea.
Vastamäkeen kiipeejä, anna tietä myötämäen laskijalle!
Ei sovi pysähdyttää miestä tai pakottaa häntä tekemään
mutkaa hänen parhaassa vauhdissaan. Jos ehdit, heitä
hänelle vielä taskumattisi - pään rohkaisuksi!
Raakuuskin on aseena puhtaampi kuin epärehellisyys.
Korkein vapaus? Alistuminen vapaaehtoisesti
välttämättömyyteen.
On helppo elää säästäen, kun ei ole varaa tuhlata.
Kivikirjoitusta:
Vasta sitten, kun näet muuttuvasi hieroglyyfiksi
maailman turistien silmissä, alat aavistaa edessäsi
olevan vuosituhansien tulevaisuuden. Karavaanit
katoavat ohi, sinä säilyt.
tavoitteli J. Siljo.
-- julkaistu Valvojassa 1916.
Etsiikö suuri henki suurta maata tai loistavaa kansaa,
syntyäkseen siitä? Vain kahdesta ihmisestä, isästään
ja äidistään, Shakespearekin otti syntyäkseen.
Shakespeare on ajatusten metsästäjä - ajatusten
kuvilta-ampuja: hän heittää puun oksalle ajatuksen
kuvan - ja katso, oitis siihen lentää lehahtaa
tuhantinen parvi eläviä ajatuksia.
Olisi päästävä runoilemaan, ennenkuin pääsee tietämään,
mitä runoileminen on.
Olla joka hetki tosi! - se päätös se ehdottomimmin
tekee nuoresta miehestä kirjailijan. Sillä jos tuo
päätös on oman luonnon vaatima, niin nuori mies joutuu
joka hetki ristiriitaan aikaa vallitsevan valheen kanssa;
ja valhe puristaa häntä, kunnes hän voihkaisee.
Puhdasverinen runoilija noudattaa toista ajanlaskua
kuin käytännön ihmiset: hän elää runosta runoon,
hän muistaa jääneestä ajasta vain almanakkansa juhlapäivät,
runojensa syntymähetket ja viettää omaa syntymäpäiväänsä
joka kerta, kun runo syntyy.
Kun sielunliike täyttää kokonaan eleen - ruumiillisen
tai sanallisen -, niin syntyy tyyli. Muuta tyyliä ei ole.
Dorian Gray - kuten jokainen dekadentti - etsii
harvinaisimpia nautintoja, uskoen sen vuoksi
olevansa harvinainen ihminen. Luova persoonallisuus
tekee taiteensa tavallisimmista nautinnoista,
jotka hän omaksuu harvinaisimmalla tavalla.
Edellinen tyyppi esiintyy maapallolla aina joukottain;
jälkimmäisiä sattuu harvoin kaksi yhtaikaa
toistensa yltämiin.
Luova työ on aina - alusta-alkamista.
On sieluja, jotka elävät vain epätoivonsa turvin,
joille pieni onni on surmaavampi kuin alituinen toivonsa
turhaksi kokeminen. Meidän runoudessamme on ennen muita
Kramsu turvannut paikkansa sellaisen epätoivon mahdilla.
Meillä ei ole ainoatakaan kirjailijaa, josta ei olisi
vain hänen vahingokseen tehty "kansalliskirjailija"
jo hänen eläessään.
Kustantaja se tekee kirjailijat. Ainakin hän on
suurelta osalta vastuussa siitä, kutka ovat
elinaikanaan suuria kirjailijoita ja kutka pieniä.
"Leppymätön" - se olkoon nimesi!
Mielipiteitä, mielipiteitä! Pidä joka hetki liikekannalle
varustettuna tuhantinen armeija "mielipiteitä"! - siinä
nykyisen sivistysihmisen hirvein ja turhin asevelvollisuus.
Kun ykkönen pannaan yhden nollan eteen, syntyy
kymmenen, kun se pannaan kahden nollan eteen,
syntyy sata, kun kolmen, niin tuhat.
Vasta yksi - yksilö - antaa nollille merkitystä,
synnyttää niistä jotakin. Kuta useamman nollan
edessä ykkönen, sitä kantavammaksi, ratkaisevammaksi
sen latentti merkitys käy.
Periaatteet eivät ole filosofiaa. Niissä on kysymys
vain välittömästä suhtautumisesta ihmisiin.
Täytyy suoda jokaiselle pieni ilo "olla oma itsensä":
harakka pysyköön joka hetki harakan-tavoissaan ja
teatterileijona leijonanosassa. Meidän on hyvällä
naamalla siedettävä tämä heidän onnensa, vaikka se
kustannettaisiinkin osalta meidän kärsimyksellämme.
Totuuskin tulee tottumukseksi. Silloin on kuin
puulla päähän lyöty: ei keksi mitään keinoa
pujahtaakseen totuuden ohi tai salatakseen sitä.
Ei ole otettava totisesti jokaista sen vuoksi, että
hän on - yksitotinen. Yksitotisuus on usein vain
sielun näivetystautia, joka tarttuu.
Yhdellä mieluisalla kokemuksella voi keventää jokaisen
päivänsä murhetta: että maailmassa on loppumattomiin
asti sellaista, mitä ilman voi tulla toimeen.
Ihmisen ensimmäinen pahe on hänen hyveensä pikkumaisuus.
Jumala sairastaa. Me ihmiset olemme basilleja
hänen veressään.
Älä pienennä minua oikeasta koostani vertaamalla
minua jättiläiseen!
Parasta tässä maailmassa on kaikki negatiivinen
hyvä: sota, yhteiskunnan vääryys. Se se vasta luo
positiivisen hyvän: puolustautujan urhoollisuuden,
oikeudentunnon, - mikä ei ole tästä maailmasta
Hyvä pää ei yksinään riitä; jos ei ole väkevää
sydäntä, täytyy olla ainakin sappea.
Vastamäkeen kiipeejä, anna tietä myötämäen laskijalle!
Ei sovi pysähdyttää miestä tai pakottaa häntä tekemään
mutkaa hänen parhaassa vauhdissaan. Jos ehdit, heitä
hänelle vielä taskumattisi - pään rohkaisuksi!
Raakuuskin on aseena puhtaampi kuin epärehellisyys.
Korkein vapaus? Alistuminen vapaaehtoisesti
välttämättömyyteen.
On helppo elää säästäen, kun ei ole varaa tuhlata.
Kivikirjoitusta:
Vasta sitten, kun näet muuttuvasi hieroglyyfiksi
maailman turistien silmissä, alat aavistaa edessäsi
olevan vuosituhansien tulevaisuuden. Karavaanit
katoavat ohi, sinä säilyt.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)