Juhani Siljo: Kesken kaiken

-- julkaistu Valvojassa 1917.


Joutilaisuus ei ole niinkään sitä, että on jotakin
tekemättä - dolce far niente voi olla suorastaan
henkistä luomistyötä! - kuin sitä, että puuhaa ikänsä
kaiken toisarvoisia, ei-luovia mitättömyyksiä.


Ihmisen ikä on laskettava sen mukaan, minkä ikäinen
hänen ajatuksensa on. Mutta monelta mieheltä, jolla on jo
täys-ikäisiä poikia, puuttuu vielä täysikäisiä ajatuksia.


Muutamilla ihmisillä on merkillinen taito vaivata
vaatimattomuudellaan, kainostelullaan, kursailullaan
paljon enemmän kuin vaatimuksillaan - ja itsepintaisella
ystävällisyydellään vieläkin enemmän.


Jos sinua pitävät uskovaiset pakanana ja pakanat
uskovaisena, niin ajattele: all right!


Elämä on useimmiten niin - elinkautista!


Se, jolla on useimmat hyveet, ei ole paras,
vaan - peloittavin.


Moraalinen velvollisuutesi on panna ihmiset täyttämään
moraaliset velvollisuutensa - sinua itseäsikin kohtaan.


Aloite on aina kuluttavampi kuin työn suoritus.
Siten onkin pikkutyö suhteellisesti kuluttavampaa
kuin pitkällinen tehtävä, missä voi päästä rytmilliseen
jatkuvaisuuteen. Työn rytmi on lepoa, tasapainoa,
verrattuna aloitteihin, jotka ovat voimankulutusta.


Mestarini, minä tahdon pitää yhdeksänkymmentä
yhdeksän vikaani, sekä yhden hyveeni: sen, että
tunnustan nämä viat omikseni!


Olen vastuussa, paitsi siitä mitä teen,
myös siitä mitä minulle tehdään.


Sinulla on oikeus halveksia jokaista, jota ilman voit
tulla toimeen - mutta halveksia vain näyttämällä
hänelle, että voit tulla toimeen ilman häntä.


Ensimmäinen kulttuurivaisto, kulttuurihyve on
negatiivinen: itsensäkieltäminen. Täytyy ensin voida
kymmenesti, sadasti, tuhannesti kieltää, ennenkuin
voi yhdesti myöntää täydellä sielullaan.


Erotiikassa ihminen punnitsee itsensä, ja punnitaan.


Miehistä on vain muutama harva - mies. Mutta
naiset ovat muutamaa harvaa poikkeusta
lukuunottamatta - naisia.


Nainen pyytelee mielellään anteeksi kaikkea. Turhaa
koreutta! Hänelle on jo edeltäpäin annettu anteeksi
kaikki, - minkä hän voi itse antaa anteeksi itselleen!


Nainen rakastaa elämää - mies elämän tarkoitusta.


Naisen kanssa ei voi keskustella riitakysymyksistä.
Täytyy sokeasti myöntää hänen olevan oikeassa - ja
toimia vastoin hänen mieltään.


Jotta kuolema tuntuisi miehestä suloiselta, täytyy
hänen elämässä kokea se, mikä on 'kuolemata katkerampi':
nainen.


Nainen: vainko kanava, jonka kautta mies kulkee
ajallisuuden sisämerestä ikuisuuden ulapalle? -


Miehen ylin ylemmyyden hetki: kun voisi yhtä
hyvin painaa seppeleen kulmilleen tai ampua kuulan
otsaansa!


Stoalaisuus on minun lohdutukseni, ei minun
elämäni periaate.


Lähin päämääräsi olkoon se, että niin useat kuin
suinkin kohtelevat sinua vertaisenaan: seikkailija
seikkailijana ja filosofian professori ammattiveljenään!


Intohimoisuus on korkein hyve silloin, kun se
jaksaa asettaa itselleen niin ehdottoman onnistumisen
vaatimuksen, että se myöskin onnistuu.


Mitä moraali-analyyseistä! Minä uskon vain
luonnonpakkoon - sen kantamana on turvallista
keinua yli kohtalon ulapan.


Runoilijan on puhuteltava jokaista sillä kielellä,
millä häntä itseään ensin puhutellaan.


Dramatiikka on symbolien runoilemista, kuten lyriikka:
se runoillaan sana sanalta, ei lauseittain, kuten hyväkin
romaani voidaan kirjoittaa. Draamassa kuten lyyrillisessä
runossakin on jokaisella yksityisellä sanalla oma
symbolinen merkityksensä, oma vastuunalaisuutensa,
oma vastuullinen paikkansa runoilijan salaisen
persoonallisen tendenssin kehitysrytmissä. Niin
Ibsenillä, niin Strindbergillä, niin Hamletin ja
Torquato Tasson kohtalorunoissa.


Tämäkin sääntö on tietysti suhteellisuuden yleissäännön
alainen: jokainen 'hyväkään' draama ei ole runoa tässä
mielessä; ja moni romaanikin on jaksanut saavuttaa
tällaisen salaisen merkitsevyyden. Mutta joka tapauksessa
on tässä huomautetussa, vaikkakin suhteellisessa,
laatuerossa syy hyvien draamojen harvinaisuuteen
huomattavien romaanien lukuisuuteen verraten.


Taiteeseen sopii vain auringon heijastus, ei aurinko itse.


Jokaisen aatteen, jokaisen puolueen ja koko yhteiskunnan
lopullinen tarkoitus on - tehdä itsensä tarpeettomaksi.


Jumala ei ole maailmojen selitys. Häntä ei ole ollut
olemassa. Vain Jumalan tarve, kaipuu Jumalaan
on olevaista, se on luonut maailmat.


Elämän tarkoitusperien kaukaisuudesta todistaa
vavahduttavimmin se, että se voi muutamille antaa
kuoleman elämäntehtäväksi: uskonsankareille, lunastajille.


Ceterum censeo: Kaikkinainen tyhmyys muodostaa
trustin tässä maassa. Henkiset tyypit kulkevat yksin.

Ei kommentteja: