Aitoon onnellisuuteen ei tarvitse olla mitään syytä

Yrjö Kallisen ajatuksia




Elämän pyhimmät kokemukset lienevät hämäriä aavistuksia valvetilasta. Mutta niistä huolimatta uni jatkuu syvänä, pimittävänä.



Arkea ei ole. Se on vain meissä oleva unitila.



On aloitettava tästä tietoisuudesta: minä nukun. Minun täytyy tiedostaa tämä tila, olla koko ajan tietoinen ja katsoa kriittisesti itseäni, omia varmuuksiani.



Me nukumme, ihmiset ympärillämme kulkevat unessa ja toistelevat heille annettuja lauseita.



Ihmisten valtava enemmistö näkee unia voitoista, mutta ei voita. Jokaista voittajaa vastaan on vähintään sata voitettua, jälkeenjäänyttä. Ihmisen luonnollinen, lämmin suhde, alkaa viiletä.



Täydellisyys alkaa tässä ja nyt. Se on läsnä. Se kumpuilee esille teissä jokaisessa. Tietoisuus tästä vapauttaa. Se muuttaa tämän ihmiselämän juhlavaksi. Se ei olekaan arkista, arkinen on vain minussa olevan unitila. Haukottelen, koska olen uninen. Voin katsoa lähimmäistäni silmiin ja haukotella tai tähtitaivasta ja haukotella, en näe siinä mitään ihmeellistä. Minä en tiedä mitään, jos näin tunnen. Olen unessa.
- Jos olen vähänkin valveilla, niin jokainen vastaantuleva olento on mysteeri, pyhä, juhlallinen. Se on eläimessä, kukassa, kaikkialla. Tämä tilaisuus on jumalallisen olemassaolon muoto. Ihmishenget kysyvät tässä tilaisuudessa itseltään: Keitä me olemme?
- Tähän juuri tähtää luomakunta, että ihmisessä viriää tarve nähdä totuus. Tarve toteuttaa hyvyys. Tarve tajuta kauneus.



Tämä yhteiskuntamme, tämä elämämme, on kulkenut minuuden lumoissa. Ihminen pyrkii elämään erillistä minuutta. Ja kuitenkin, kun ihminen tulee normaalitilaan, hän kykenee tuntemaan spontaania myötätuntoa, rakkautta, toista ihmistä, lasta, kissanpoikaa, kaikkea olevaista kohtaan. Tuo totuus, tuo perusolemus, tuo ihmisen sisin, jumalallisin, mitä ihmisessä on, on aina läsnä.



Voin katsoa lähimmäistäni silmiin ja haukotella tai tähtitaivasta ja haukotella. En näe siinä mitään ihmeellistä. Minä en tiedä mitään, jos näin tunnen. Olen unessa.


Me olemme unessa. Ensimmäinen heräämisen oire on siinä, että me alamme hämärästi tajua olevamme unessa. Meitä hallitsee entisyys, vuosituhannet dominoivat meitä. Meidän on katsottava uudestaan ja uudestaan kaikkea.



Maailman auttaminen tapahtuu minussa, ei naapurissa.



Me olemme ihmisiä. Ihmisiä olemme sen nojalla, että meillä on sydän, joka voi tahtoa kaikkien hyvää.



On mahdollista herätä tajuamaan tämän olevaisen ihmeellisyys, ihmisten ja asiain merkillisyys, ja tämän heräämisen voimalla päästä tilaan, jossa kiehtovat ongelmat syntyvät ja selvenevätkin tajussamme, ja jossa tilassa elämämme on sisäisesti rikasta, alati uutta, pulppuilevaa, jännittävää, ilman ikävystymisen häivettäkään.



Jos ihmiset tajuaisivat olemassaolon mittaamattoman ihmeen edes väläyksenomaisesti, tuokion ekstaasina, niin arkipäiväisyyden suomukset eivät enää milloinkaan heidän silmiään tyystin peittäisi.



Elämä on, sen koko todellisuus on tässä ja nyt. Sitä koskeva totuus ei ole staattista, vaan se kumpuaa hetkestä hetkeen ja aina juuri nyt.



Ympäröivän maailman hälinä täyttää mielemme niin, että tuskin tajuamme, mitä on hiljaisuus.



Ihminen vaeltaa kohti itseään pisimmän mahdollisen matkan kautta.



Taivas alkaa maan pinnalta.



Aitoon onnellisuuteen ei tarvitse olla mitään syytä.



Olkoon valo miten sarastavaa tahansa, se on sittenkin valoa.



Lähde: Sanat kuin valo.