Juhani Siljo: Otteita

-- otteita arvosteluista ja muista kirjoituksista. Julkaistu Kootuissa runoissa ja aforismeissa (1947).


Vuoropuheluhan on arin asia näytelmässä, niinkuin
sen voimakin; siinä koetellaan, onko kirjailijalla
"sisäistä korvaa" kuulemaan ihmisten ajatuksia ja
mielialoja, sekä kuinka se on herkkä ja uskollinen.
Kuta puhtaammat vuorosanojen soinnut, sitä laajempi
sävelasteikko kirjailijalla on vallassaan, sitä
vähempään hän voi supistaa ulkonaisen tapahtumisen
näytelmässään; ja kuta ratkaisevammin teko on jätetty
niiden varaan, sitä varmempi ja pysyväisempi se on. (1911)


Harald Höffding sanoo: "Uskonnollinen kaipuu
on pyrkimys pysyttää elämänarvot voimassa niiden
rajojen ulkopuolella, joiden sisäpuolella ihmistahto
voi työskennellä niiden hyväksi. Jos ihminen itse
voisi täydellisesti turvata henkiset ja aineelliset
arvonsa, niin uskontoa ei missään muodossa syntyisi."
- Eiköhän uskonnolla historiallisenakin ilmiönä ole
muu merkitys kuin tällainen tapaturmavakuutuksen
ja poliisivalvonnan hoiteleminen ihmisen valta-alueen
ulkopuolella? Eiköhän se ole lopultakin likempänä
sentrumia, pohjaudu persoonallisuuden syvyyksiin? Eikö
se ole se mielialan voima, se hartaus, millä ihminen
kiintyy kaikkiin elämän ilmiöihin - elämäntunto?
Sellaisena se olisi persoonallisin, ensimmäinen
edellytys mihin elämäntoimintaan tahansa, tieteeseen
niinkuin elämän käytäntöönkin. (1911)


"Brand" ja "Peer Gynt" kuuluvat yhteen kahtena
vastakkaisuutena, kuten mitalin molemmat puolet.
Ne ovat selästään kiinni kasvettuneet kaksoset,
jättiläisiä molemmat; mutta toisella on Mooseksen
järkkymättömän vakavat kasvot, toisella taas
huimapään satyyrin. (1912)


Ibsen nauroi harvoin. Mutta onko koskaan maailmassa
vapaammin ja terveemmin naurettu kuin "Peer Gyntiä"
luotaessa? Ei Shakespeare Falstaff-näytelmissään,
ei Cervantes sankari-eepoksessaan ole sydämellisemmin
ilakoinut ihmisen groteskimaisesta muodottomuudesta.
Mutta Ibsen on pohjoismaalainen ja hänen hirvittävä
sisunsa tulee ilmi hänen leikkiessäänkin. Se
tunturitausta, jota vasten hän kohotti jylhän
Brand-Mooseksensa seisomaan laintaulu kädessä,
jylisee "Peer Gyntissä" vapaudestaan humaltuneen
jätin naurusta. Hän on leikkisä karhu, joka kerrankin
on tavannut lähes vertaisensa kisatoverin. Silloin hänen
kannattaa panna kaikki peliin ja mitata omat voimansa.
Ne riittävät: villi Peer kellistyy naurun voimasta, - ja
Dovren peikkoruhtinaskin on saanut luovuttaa pois
valtaistuimensa. Hän kiertää maata kerjäläisenä.

Jos koskaan, niin "Peer Gyntiä" luodessaan Ibsen
on ollut rajattoman vapaa. Ei vapaa luonnostaan, ei
nahastaan poissa, vaan vapaa sillä lujalla pohjalla,
minkä hän oli ennen kaikkea "Brandissa" jalkojensa
alle rakentanut. "Vaer dig selv" - "ole oma itsesi"
ei ollut hänelle voitettu, mutta kyllä toteutettu kanta.
Hän ei enää tarvinnut lainjulistajan majesteetillista
vakavuutta eikä paatosta. Profeetta oli tehnyt
tehtävänsä, profeetta sai mennä. Mutta ennenkuin
runoilija voi ruveta "puhumaan arkikielellä ajan
ihmisille", täytyi hänen täyttää laintaulun toinenkin
puoli, kuvittaa mitalin taustakin, jotta profeetan
selkä olisi suojattu. Silloin runoilija sai täyden
vallan hänessä. - Jos joku vieroo "Brandin" eetillistä
paatosta, niin hän voi saada "Peer Gyntistä" saman
paisti-annoksen, eri lautaselta vaan ja eri tavalla
maustettuna. "Peer Gyntissä" sitä ei tarjota minään
juhlaruokana, ja sen vuoksi "moralismin" vierojakin voi
sen aivan huomaamattaan ahmia makeaan suuhunsa. (1912)


Ei ole kylliksi, että kirjailija osaa analyyttisesti
tunkeutua kuvattavansa sisimpään; hänen täytyy
myös jaksaa irroittaa luonnekuva taustasta
yhtenäisenä ja yksilöllisenä. (1912)


Tahdon jäntevyys on kallis inhimillinen avu. Mutta
luovalle kyvylle sillä on etupäässä vain toisarvoinen
merkitys; se voi kyllä antaa ulkonaista pontta sanalle,
mutta se tyytyy helposti suuriin ja sovinnaisiin
eleihin. Ja se lähtee usein kulkemaan toista uraa
kuin herkistynyt taiteellinen vaisto. (1913)


Mitä on tyyli? Onko se sanojen ja äänteiden
sulosoinnutusta, henkevyyttä, säkenöivää sukkeluutta
(s.o. taitoa yllättää kuulija tai lukija äkkikäänteillä,
joiden taitajan ei suinkaan tarvitse olla niiden
alkuperäinen keksijä, voidakseen käydä tyyliniekasta)?
Epäilemättä. Se on sulosointuista, henkevää, säkenöivää
tyyliä.


Mutta on toistakin tyyliä, jonka teho ei ole yllättävien
äkkikäänteiden eikä korvaa hivelevän soinnutuksen varassa.
Se on luonteen ilmehikkäisyyttä, se vain piirtää kirjailijan
henkiset kasvojenilmeet hänen muovailemaansa ainekseen.
Siinä ovat ne luonteelliset vivahdukset, joita sukkeluus
ei tavoita; mutta ne eivät häikäise, ja ainoastaan
ennakkoluuloton silmä tuntee niistä tyylin. - Se on vain
tyyliä. Ennakkoluuloinen silmä tai korva ei usein arvaa
siinä sitä olevankaan: olisiko näin mutkaton lausejärjestys,
näin vähän sulosointuinen sanonta "arvoitettava"
tyyliksi? (1913)


Esteettinen kirjoitelma voi olla etupäässä sydämen
asia, taikka etupäässä pään. Parhaassa tapauksessa
molempien. (1915)


En minä totta puhuen rakasta niitä, jotka ovat
marttyyrejä jo eläessään. (1914)


Ainoastaan yksilöllinen ja tiivis luonne on jotain
oleellista, jotain josta voi pitää turvallisesti kiinni,
se on kaikesta aineesta kehittyneintä ja kestävintä. (1914)


Summa summarum: minä väitän, että jos meillä vielä
syntyy kirjallinen renessanssi - - -, niin se on
ottava ydinvoimansa väkevämmästä maaperästä kuin
kaupunkilaiselämästä. (1914)


Kainous on kai todellakin liian miehekäs hyve,
jotta se voisi saada valtaa tässä ajassa. (1914)


Eetillisyys on runouden hengitys. (1914)


Taide - - - on ylijäämä siitä voimasta, millä
ihminen voitti ajallisen kohtalonsa. (1914)


Uskonnollisuus ja huumori ovat kaksoissisaruksia. (1914)


Joka aina myöntää, ei koskaan myönnä täysin keuhkoin. (1914)


Heikkojen oma heikkous, turhien oma turhuus
kaataa heidät aikoinaan. (1914)


Ihminen ja luonto - ne ovat onneksi vielä siinä määrin
vastakohtia, että toiseen kyllästyen voi löytää vielä
mielenkiintoisuutta toisesta. Kun yhteiskunta-elämän
pikkumaisuus sekä hyvässä että pahassa on käynyt tympeäksi,
kokee ilokseen, että on olemassa itsetiedotonta elämää
hyvän ja pahan ulkopuolella. Kun ihmissirpaleet ärsyttävät
liiaksi silmiä, on hyvä unohtaa heidän näkönsä karuimman
luonnon suuruudessa. (1915)


Ihmisen ulkopuolinen luonto on hänelle lopultakin
vain kiertotie hänen omien elämänvoimiensa tajuntaan.
Mutta siihen kiertotiehen hengen on heikkoudessaan
usein turvauduttava. (1915)


Non multa - se tuntuu olevan nykyaikaisen novellin
ja lyriikan yhteinen tunnus. Ei monia sanoja,
mutta omassa yhteydessään paljonsanovia. Ei myöskään
merkillisiä sanoja, mutta nöyriä ja tarkkoja
palvelemaan sielun tulkkeina. Sanaa ei liene ennen
meidän aikojemme pakotettu niin tarkoin antamaan
kaikkensa, niin kokoamaan voimansa ja merkityksensä
ja tyytymään rajoitettuun tilaansa rintamassa.


Tämä ekonomisuus, tämä jokaisen eleen merkitseväisyys
on draamallinen piirre novellissa ja lyriikassa.
Mutta viimemainitut runouden muodot ovat sittenkin
useimmiten mieluimmin pienoiskuvia, miniatyyreja,
kuin draamoja. Niissä on toimitettu ankara mielteiden
keskitys, jokainen sana on kukkuroitunut merkityksestään,
runon ja novellin kokonaisuus voi olla ehyt
maailmankatsomus, kokonaisen elämän kokemusten summa.
Mutta vain todistamassa summaa oikeaksi. Draamalliset
liikunnot ovat jähmettyneet kiihkeimmällä hetkellään
kuviksi. Asetettuna sisäiseen yhteyteen keskenään nämä
pienoiskuvat voivat kuitenkin aueta välittömiksi
vuorosanoiksi jatkuvaan elämändraamaan. (1915)


Lyriikan ohella on draama, ainakin nykyaikaisimmin
käsitettynä, arin kirjallinen taidemuoto: se ei
etsi esiin syntyvikoja ja valhetta vain näyttämöliä
esiintyjästä, vaan aukoo selvänäköiselle katsojalle
myös tekijänsä salaisuudet. Se voi olla paras oikeutus
kirjailijan pyrkimykselle valtaan ihmismielten yli;
mutta yhtä lahjattomasti se voi kääntyä häntä itseään
vastaan. Ei ovelinkaan keinottelijaluonne, ei
lahjakkainkaan koko- tai puoliheittiö, kuinka kuumasti
hän syleilköönkin draaman runotarta, saa syntymään
puhdasta tulosta. Siihen jää vieraita kemiallisia
aineksia. Tai sitten se on niin aineettoman puhdasta,
että tuskin taivaan viattomat enkelit saavat siitä
aistimiinsa jotakin; "puhdas lika" on silloin parempaa
- sitäkin on olemassa! - voipa se olla kyllin hyvää
alkuaineeksi parhaimpaan draamaan. - Draaman
perusedellytyksenä on luojansa sisäinen laatu: luonteen
ydinyhteys, hengen tuli ja rohkeus. Se laatu ei
jää salaan epävalmiin tyylinkään laskoksiin, eikä
mikään teknillinen taituruus ansaitse anteeksiantamusta
syntyvioille. (1916)


Satiirin erikoinen heikkous näytelmistössämme johtuu
varmaan sivistyneen yhteiselämämme muodollisuudesta ja
höllyydestä, - pitäisihän suomalaisen luonteen pohjilla
sädehtiä paljonkin ivan vuorisuolakiteitä. (1916)


Tuskin on uudemman ajan historiassa tapahtunut
missään kulttuurinousua, joka niin hämmästyttäisi,
niin rohkaisisi toisten pikkukansojen elinvoimaa ja
niin lamaisi suurtenkin sisäistä raihnautta kuin
norjalaisten viimevuosisatainen nousu. Mitä
päättäväisyyttä, mitä hengen kiivautta ja ominpäisen
elämän uskallusta! Tosin paljon muodottomuuttakin ja
komeilua - vaikka tuskin komeilussakaan niin paljon kuin
ruotsalaisilla veljillä turvautumista sankarikuninkaitten
hansikkaisiin! Kaikessa norjalaisessa tuntee sentään
selkärangan, tunturiketjuista rakennetun, ja kuulee
valtamerten huohottavan läheisyyden. (1916)


Kritiikin tarkoitus on olla pääasiallisesti kielteistä:
keskittää vääjäämätön katse johdonmukaisesti niihin
vaurioihin ja heikkouksiin, niin julkisiin kuin
salaisiinkin, jotka turmelevat kallista elimistöä. Mutta
kritiikin tuli on rakkauden tulen liekkiä. Vain vapaana
hyökyvä, vapaaehtoisesti elämän palvelukseen tarjoutuva
veri tuntee teennäisten elämänmuotojen ahtauden ja
tuhoisuuden. (1917)

Ei kommentteja: